Tänään minulla kävi yksilövalmennuksessa asiakas, jonka kanssa keskustelimme stressistä.

Stressi on ennen muinoin, luolamiesaikaan, ollut varsin tarpeellinen tunne. Saalistustilanteessa, kun ihminen on ollut nenätysten esim. karhun kanssa, on stressireaktio auttanut ihmistä pinnistelemään itsensä äärimmilleen voittaakseen karhun taistelussa. Kyseessä on syö tai tule syödyksi tilanne.

Ajansaatossa stressitekijät ovat muuttuneet. Enää henkemme
ei ole samalla tavalla uhattuna, mutta stressin tunne on edelleen olemassa. Maailma on muuttunut nopeasti, mutta ihmisen evoluutio tapahtuu hitaasti. Siitä johtuen, emme osaa enää hyödyntää stressin tarjoamaa lyhytkestoista lisäbuustia, vaan olemme ottaneet stressin pysyväksi tunnetilaksi.

Puhuimme myös siitä, että on hassua miten olemme tottuneet
sanomaan, että ”minulla on stressi”, ikään kuin stressi olisi jokin ”asia” tai pysyvä osa minua. Vrt. ”minulla on siniset silmät” tai ”minulla on kissa”.

Stressihän on todellisuudessa vain tunne, niin kuin ilo, suru, väsymys tai onni. Tunteet tulevat ja menevät – mikään tunne ei jää pysyvästi päälle.

Miksi ihmeessä sanomme niin? Emmehän me sano myöskään, että ”minulla on suru”, vaan sanomme ”olen surullinen”. Se viittaa siihen, että suru on tilapäinen tunnetila. Se menee ohi. Tai ”minulla on onni”? Ai, missä se onni on – näytä?!

Toisaalta, meillä on sanonta ”Kell´ onni on, se onnen kätkeköön”. Mikäli sinulla tosiaan ON onni, niin silloinhan se on jotain, mikä voi kadota tai voidaan ottaa sinulta pois ja silloin se tosiaan kannattaakin kätkeä! Mutta niin kauan kuin kyseessä on onnen tunne, jonka haluat säilyttää, niin sitä ei kukaan voi viedä sinulta pois!

Sama koskee tunnetta nimeltään stressi...