Sanattomasti Ranskassa

Vietin juuri loman perheeni kanssa Ranskassa. Matkalla ollessani pohdin eri kulttuurien sanatonta viestintää. En niinkään sitä, että tarkoittaako ylöspäin nostettu peukku hyvää vai huonoa tai pään nyökyttäminen kyllä vai ei. En ollut niinkään kiinnostunut näistä, vaan huomioni kiinnittyi syvemmän tason viestimiseen – siihen, mikä tapahtuu alitajunnan tasolla.


Ajatukseni lähti liikkeelle siitä, kun huomasin miten tyttäreni (3,5 v.) keräsi osakseen huomiota ja hymyileviä katseita ja ihmiset tulivat juttelemaan hänelle. Lasten viestiminen on ennakkoluulotonta ja aitoa. Yhteisellä kielellä ei ole väliä, sillä tunne on se tärkein juttu!

Mietin, että voiko myös aikuinen, pelkällä olemuksellaan ja aidolla fiiliksellä, luoda yhtä välittömän yhteyden muihin ihmisiin. Päätin tehdä pienen testin!

Olimme ruuhka-aikaan täyteen ahdetussa paikallisliikenteen bussissa. Tunnelma oli lievästi sanottuna hikinen, ahdas ja tuskastunut. Seisoin litistettynä käytävällä monien kymmenien muiden ihmisten kanssa ja pidin kiinni korokkeen reunalla istuvasta lapsestani.

Vaikka hiki virtasi pitkin selkääni ja kuulin ympärilläni tuskastuneita huokauksia, minä päätin nauttia tästä eksoottisesta, tiiviistä tunnelmasta. Katsoin ympärillä olevia ihmisiä. Katsoin heitä suoraan silmiin, enkä kääntänyt katsettani heti pois. Katsoin jokaista vuorollaan, ja hymyilin.

Lähelläni istunut mummo yritti epätoivoisesti pitää mutkissa kiinni käytävän puolella olevasta kauppakärrystään. Katsoin häntä silmiin ja hymyilin. Hän hymyili minulle takaisin. Kohotin vähän kulmiani kysyvästi ja samassa mummo rohkaistui pyytämään minulta apua kauppakärryn kanssa. Laitoin jalkani kärryn pyörien eteen stoppariksi ja mummon kasvoille levisi huojentunut ja tyytyväinen ilme.

Jatkoin ihmisten katselua ja hymyjä. Katseemme kohdatessa muutamat ihmiset näyttivät minulle matkalippuaan kysyvä ilme kasvoillaan ja niinpä minä leimasin heidän lippunsa vieressäni olevalla koneella. Tungeskelu bussin käytävällä alkoi rauhoittua, kun ihmiset eivät enää yrittäneet taistella tietään leimauskoneen luokse.

Toimin siis nyt kärrystopparina ja lipunleimaajana.

Edessäni käytävällä seisoi kolmen lapsen äiti lastenvaunujen kanssa. Kaksi lapsista kiipeili penkeillä ja äiti yritti pitää heistä kiinni. Sitten vaunuissa oleva vauva alkoi itkeä. Äiti yritti nostaa lasta syliinsä, mutta ei ylettynyt, koska ihmisiä oli liikaa tukkeena. Katseemme kohtasivat ja minä hymyilin hänelle ymmärtäväisesti. Äiti kohotti kulmakarvojaan ja nyökkäsi vauvaan päin. Minä nostin vauvan syliini ja äiti hymyili minulle.

Nyt toimin kärrystopparina, lipunleimaajana ja lapsenhoitajana.

Kiersin vapaana olevan jalkani penkintolpan ympärille tiukemmin pysyäkseni tukevammin pystyssä, vauva sylissäni. Kun nyt katsoin ympärilleni, näin vain hymyileviä kasvoja.

Katseella, hymyllä - sanomatta ainuttakaan sanaa – sain ihmiset ympärilläni luottamaan minuun, he rohkaistuivat pyytämään apua ja tunnelma bussissa muuttui täysin!

Testini kruunasi tyttäreni kommentti, kun poistuimme bussista. Hän otti kiinni kädestäni ja sanoi:

”Äiti, sä olit kyllä todella ystävällinen. Ja ihana, kun sä hymyilit kaikille. Sä aina hymyilet! Paitsi silloin, kun me ollaan myöhässä päiväkodista… Silloin sä et kyllä hymyile! Silloin sä näytät ihan Rölliltä!”.