”Olet sitten ottanut käyttöön tuollaiset vähän hienommat liukuesteet” ja viittasi katseellaan kenkiini. Olin ajatuksissani ja kuvittelin hänen tarkoittavan korkokenkiäni. Vastasin vitsikkäästi, että:

”joo, minulla on tällaiset yhden piikin liukuesteet”.

Yritin samalla liuúttaa korkoa lattiaa vasten, koska tunsin, että korkoon oli tarttunut lunta. Miehen huvittunut ilme sai minut tutkimaan kenkääni tarkemmin ja kauhukseni huomasin, että ei se ollutkaan lunta. Housun lahkeesta roikkui pikkuhousut ja ne olivat puoliksi kiertyneet koron ympärille. (Haluaisin niin kovin mielelläni edes kirjoittaa, että ne olivat sellaiset sexyt, pitsiset pikkuhousut, mutta kun eivät ne olleet…Huokaus!)

Voi luoja että hävetti! Mies jatkoi huvittuneena omaa matkaansa ja minä omaani, vajoten yhä syvemmälle maan uumeniin. Kamalan noloa! Toivoin saavani sellaisen näkymättömyysviitan ylleni ja voisin kadota kaikkien ihmisten näkyvistä.

Kuvittelin mielessäni, että jos minä vaivihkaa, hiljaa ja rauhallisesti kyykistyn HUOMAAMATTOMASTI ja nappaan pikkuhousut, niin kukaan ympärillä olevista ihmisistä ei huomaa mitään. Toimin kuin hidastetussa elokuvassa. Kyykistyin hyvin hitaasti ja pälyilin tarkkaavaisesti ympärilleni, nappasin housut ja sujautin ne takin taskuun. Huh! Pelastus! Nolous…

Jatkoin ostoksia ja minusta tuntui, että kaikki ihmiset katsoivat minua vähän naureskellen. Yritin saada häpeän tunteen katoamaan ja vakuuttelin itselleni, että ihmiset olivat niin keskittyneitä omiin ostoksiinsa, että eivät he olleet mitään huomanneet.

Kun tulin kassalle, seisoi jonossa minua ennen äiti kahden lapsensa kanssa. Toinen lapsista katsoi minuun ja totesi huvittuneena: ”Äiti, se kalsaritäti on nyt tossa!”. En voinut muuta kuin nauraa! Samalla selkäni takaa kuului repeävä naurunpurskahdus. Käännyin katsomaan ja vieressäni seisoi viiden teinin porukka. He nauroivat vedet silmissä ja toinen toistensa lauseita jatkaen he sanoivat:

”Se oli vaan niin hauskaa katseltavaa. Sun ilmeet oli ihan parhaat, kun sä yritit esittää, että ei tässä mitään… Ja sulla kesti ehkä ikuisuus valua kyykkyyn…Mä en kestä… Mä kuolen nauruun ihan kohta! Sä olit ihan kuin Mr Bean…”

Heidän naurunsa tarttui kuin sikarutto minuun. Nauroin, niiasin teatraalisesti ja sanoin, että mahtavaa, että olen voinut olla teille iloksi! Ja niin häpeä oli tipotiessään.

Häpeä on yksi ihmisen voimakkaimmista tunteista ja meillä jokaisella on kokemuksia siitä. Häpeän tunteeseen liittyy tuskallisen voimakas kokemus paljastumisesta ja halu kätkeytyä. Kuitenkin, kun häpeän tuo päivänvaloon, nauraa itselleen ja antaa kulissien sortua, syntyy tilaa inhimillisyydelle. Ja inhimillisyys onkin se avainasia häpeän voittamisessa.

Pauli Hanhiniemi laulaa: ”Tää ei oo ihan haudan vakavaa - muutkin mokaa. Mua saa, mua täytyy valistaa - muutkin mokaa!” Joten, seuraavan kerran kun sinä olet nolossa tilanteessa ja sinua hävettää, niin olkoon tämä kirjoitus muistutuksena siitä, että ei se ole niin vakavaa, ja muutkin mokaa. Kuten nyt esimerkiksi minä!

Sanna